keskiviikko 12. syyskuuta 2012

Seuraaja - kuka murhasi diktaattorin seuraajan?

Kirjan nimi: Seuraaja (Pasardhësi)
Kirjoittaja: Ismail Kadare, suomentanut Tuula Nevala avustajaan Eset Feka
Kustantaja: Into
Julkaisuvuosi: 2003, suomennos 2012
Sivumäärä: 158
Lukulistalle: Pyydetty arvostelukappale kustantajalta


Ismail Kadare on ilmeisen menestynyt kirjailija, sillä hänen aiemmille teoksilleen on myönnetty mm. Booker-palkinto sekä Nobel-ehdokkuus useampaan otteeseen. Minulle hän oli kuitenkin nimenä täysin tuntematon kun törmäsin hänen uusimpaan suomennettuun teokseensa, Seuraaja, kustantamon syyskatalogissa. Kirjan luvattiin vievän lukijan Albanian suljettuun järjestelmään, jonka sääntöjä kukaan ei ymmärrä ja jossa kuka tahansa voi olla syyllinen. Publishers Weekly on jopa intoutunut vertaamaan Kadarea sorron kronikoitsijana sellaisiin kirjallisuuden suuriin nimiin kuin Orwell, Kafka, Kundera ja Solzenitsy.

Seuraajan lähtötilanne on kutkuttava. Seuraaja löydetään kuolleena makuuhuoneestaan 14. joulukuuta aamuvarhaisella. Pian alkaa arvuuttelu siitä, mitä suljettujen ovien takana oikeastaan tapahtui. Murhattiinko diktaattorin seuraaja? Jos, niin ketkä olivat tämän takana? Yleisessä tiedossa on kuitenkin se, että talossa kävi joku keskiyöllä. Vai oliko kyseessä itsemurha? Onneton vahinko? Tapaturma? Jos on näin, miten näin pääsi käymään? Onko diktatuurissa syyllisiä? Onko syyllinen se, jonka diktaattori tahtoo syyllisen olevan? Onko millekään teolle motiiveja?

Harmi, että näin loistavista alkuasetelmista ei kuitenkaan ollut kantavaksi tarinaksi. Täytyy heti aluksi jo rehellisesti myöntää, että jos tämä ei olisi ollut arvostelukappale, olisin jättänyt tämän kesken. Tällä kertaa vain kävi niin, että teos ei kohdannut lukijaansa - toisenlaiselle lukijalle tämä on varmasti parempi lukuelämys.

Miksi tämä ei sitten ollut minun teokseni? En ensinnäkään löytänyt tästä sitä jännitys/trilleri momenttia, jonka vuoksi tähän alunperin huomioni kiinnitin. Suurin mielenkiinto kun kohdistetaan koko teoksen ajan diktatuuriin ja asioiden peittelyyn eikä lukijalle tarjota missään vaiheessa kunnon mahdollisuutta pohtia syyllisiä tai motiiveja. Itse olen niin jämähtänyt "perusdekkari"-juoneen, että tällainen nykyaikaisuus ei vain minuun istunut. Seuraava asia, johon kiinnitin huomiotani oli kirjan kieli, joka toki oli kaunista ja taidokasta, mutta omaan makuuni liian vaikeaa trilleriin. Itse olen tottunut siihen, että tämän genren kirjoja pystyy lukemaan myös väsyneenä ja aivojen ollessa nollatilassa - nyt se ei käynytkään päinsä, vaan jokainen sivu vaati tarkkaavaisuutta ja hidasti ainakin minun luku-urakkaani. Tämä jäi myös mielestäni harmillisesti sinnepäin-teokseksi. Se kuvasi diktatuuria, tosin vain sinne päin sillä kokonaisuutta oli vaikea hahmottaa. Se myös kuvasi Seuraajan kuolemaa, sen selvittyelyä ja sen seurauksia, mutta jälleen sinne päin tarjoamatta lukijalle kuitenkaan juurikaan mitään.

Luvut oli jaoteltu niin, että jokaisessa luvussa keskityttiin vain yhteen henkilöön tai tapahtumiin tämän henkilön kautta. Ratkaisu olikin toimiva, tosin tämäkään ei estänyt sitä, että kirjan henkilöt pysyivät tasaisen etäisinä koko ajan. Vain Seuraajan silmin kirjoitettu viimeinen osa oli mielenkiintoinen ja olisinkin toivonut koko muunkin teoksen edustaneen samanlaista linjaa; niin selitysten kuin kielenkin suhteen.

Minulle tämä ei siis sopinut, mutta jollekin toisenlaiselle lukijalle aivan varmasti. Jos pidät filosofisemmasta pohdinnasta ja rakastat koukeroista kieltä, haluat tutustua dikatuuriin ilman että siitä kuitenkaan kerrotaan kamalasti ja karsasta perinteisiä jännityskirjoja, niin tämä saattaa olla teos juuri sinulle. Haluaisinkin lukea tästä positiivisemman arvion kuin omani on, joten linkittäkääpä omianne jos ja kun luette tämän ja todette onnistuneemmaksi tapaukseksi kuin minä.

Arvosana: **½

lauantai 8. syyskuuta 2012

Vihkivedet - puheenvuoroja hiljaisille

Kirjan nimi: Vihkivedet
Kirjoittaja: Katja Kaukonen
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 2012
Sivumäärä: 219
Lukulistalle: Pyydetty arvostelukappale kustantajalta


Vihkiveden pärskyttäminen katolisessa kirkossa omille kasvoille on varmasti monelle tuttu näky jos ei muualta niin tv:n ruudulta. Populaarikulttuurissa vihkivedellä tosin voidaan viitata myös sen yliluonnollisiin voimiin; roolipeleissä demonit karkoitetaan vihkivedellä ja kansanperinteisissä legendoissa se on ollut ase ihmissusia vastaan. Katja Kaukosen Vihkivedet novellikokoelma sisältää 13 hyvin erilaista kertomusta, joissa kaikissa tulee esiin joko yliluonnollisuuteen viittavaa maagisuutta tai kirjailijalle ilmeisen läheinen teema, vesi.

Kokoelma on jaettu kolmeen eri osaan, joista jokainen antaa puheenvuoron ja äänen heille, joiden ajatuksia ja mielipiteitä ei normaalisti juuri kuulla. Ensimmäisessä osassa puhuvat lapset, kaikki tekstit on kirjoitettu lasten näkökulmasta. Aiheet eivät kuitenkaan ole heppoisia, vaan lapset miettivät syvilläkin tasoilla katumusta ja sovitusta, moraalia ja kohtaloa. Lapset näkevät myös taikuutta siellä missä aikuiset eivät, varsinkin vesi osoittautuu lasten kertomuksissa maagiseksi paikaksi. Toisessa osassa pääsevät ääneen yksinäiset: on ystävän hylkäämää miestä, avioeroa miehen silmin, kissa joka tarkkailee ihmisiään sekä kyylä. Mies käy vesille ja kalaan yksin, koska ystävä on rakastunut eikä enää huomaa; mies pohtii miksi vaimo ei enää puhu hänelle asioista, kissa havannoi ihmisten mielialoja ja tunteita niin kuin vain kissa voi - terävän tarkkanäköisesti vaikuttaen silti kiinnottomalta; sekä ikuinen kamppailu ympäröivän luonnon puhtaanapitämisen puolesta. Tämä luku on pääasillisesti miesten, joiden tunteet ja ajatukset eivät juurikaan poikkea naisten ajatusmaailmasta - he ovat tavallisia ihmisiä, jotka uskaltavat tunteensa sanoittaa. Myös tässä osassa vedellä on tärkeä rooli samalla kun teoksen maailma muuttuu tummasävytteisemmäksi. Viimeinen osa onkin pyhitetty menetyksille ja luopumisille. Menetetään ystäviä, tuntemattomien ihmisten kohtalot askarruttavat, luovutaan vanhemmista, erotaan perheestä. Nyt äänessä ovat naiset; katkeroituneet, elämäänsä pettyneet, vastauksia ilman jääneet. On asioita joista ei voida puhua suoraan vuosienkaan jälkeen ja on asioita, joista haluaisi puhua. On vettä, jonka äärellä elämää eletään eteenpäin.

Harvoin olen törmännyt novellikokoelmaan, joka on yhtä massiivinen ja toimiva kuin tämä. Vaikka jokainen kertomus on erilainen toisestaan, luovat samankaltaiset tunnelmat kuitenkin yhtenäisen ilmapiirin. Ilmapiirin intensiteetti myös kasvaa teoksen edetessä - aloitamme lasten maailmasta, joka hurjistakin pohdinnoista huolimatta on vielä aika puhtoinen, jatkamme kohti elämän realiteetteja ja viimeisessä osassa olemme lähellä synkkiä asioita. Huolimatta siitä, että jokainen novelli toimii hyvin myös yksin, kasvaa draaman kaari jatkuvasti ja pitää lukijan otteessaan viimeiselle sivulle saakka. Vaikka jokaisesta osasta nousi esiin muutama suosikki ei tässä ollut yhtäkään heikkoa novellia mukana vaan miellyttävää luettavaa riitti alusta loppuun saakka.

On asioita, jotka kohottivat teoksen arvoa entisestään. Ensinnäkin Kaukosen käyttämä kieli on hätkähdyttävän kaunista. Se soljuu eteenpäin kuin runo yrittämättä kuitenkaan olla hienostelevaa. Se on monipuolista, jokaisen kertojan kohdalla hivenen erilaista. Kieli elää tarinoiden keskellä ja lumoaa lukijansa. Toiseksi pidin siitä, että jokainen osa luo yhden vahvan kokonaisuuden, että jokaisella osalla on oma teemansa. Kautta kirjan jatkuvat yhteiset teemat; vesi ja hiljaisten puheenvuorot, luovat Vihkivesistä kokonaisuuden, joka muistuttaa hätkähdyttävästi episodiromaania enemmän kuin novellikokoelmaa. Maaginen ilmapiiri matkaa myös mukana läpi teoksen, vaikka vahvimpana se esiintyykin teoksen alkupuolella. Ja lopulta tietenkin se, että lukijalle ei paljasteta kaikkea, vaan paljon jää myös oman mielikuvituksen varaan.

Upea, hengästyttävä teos, joka tuskin kuluu useammastakaan lukukerrasta. Odotuksiini vastattiin täysin, osittain ne ehkä jopa ylittyivät.

Arvosana: *****

maanantai 3. syyskuuta 2012

Omenansiementen maku - omenantuoksuisia muistelmia

Kirjan nimi: Omenansiementen maku (Der Geschmack von Apfelkernen)
Kirjoittaja: Katharina Hagena, suomentanut Anne Mäkelä
Kustantaja: Minerva
Julkaisuvuosi: 2008, suomennos 2009
Sivumäärä: 242
Lukulistalle: Löytö Forssan Kirja Outletista


Viimeaikainen lukemistoni on painottunut suuresti kolmen naisen muodostamaan sukupolvien ketjuun ja näin on myös Katharina Hagenan esikositeoksen, Omenansiementen maku, kohdalla. Kaikki alkaa Iriksen isoäidin Berthan kuolemasta. Jokainen sisarusparvesta Christa, Inga ja Harriet perii jotakin, mutta suurimman ja tunnearvoltaan arvokkaimmen perinnön saa lapsenlapsi Iris; isoäidin talon omenapuutarhoineen.

Lapsuusvuodet ovat Irikselle vain etäinen muisto, mutta kun hän kotiutuu taloon alkavat myös menneisyyden muistot nousta pintaan. Iris tutustuu uudella tavalla paitsi itseensä myös menneisyyteensä; vaiettuihin salaisuuksiin suvun keskuudessa sekä lähipiirin elämäntarinoihin, joista osa on hyvinkin traagisia. Omenapuilla ja niiden tuoksulla on merkittävä rooli Iriksen matkalla unohtamisen ja muistamisen poluilla. Kirjan tarina kasvaa edetessään; se on ennen kaikkea kasvutarina, joka vie lukijan mennessään. (Hyvin haahtelamaista, eikö totta?)

Minä-kerronta on haastavaa missä tahansa kirjoitetussa muodossa, mutta tuottaa näin kirjoitettu esikoisromaani vaatii paitsi rohkeutta myös uskomatonta taitoa. Hagenan pääkertojana toimii Iris, joka muistelee niin menneitä kuin kertoo nykyisyydestäkin minän kautta. Samalla pääsemme vahvasti Iriksen maailman sisään ja tarina tuntuu heti henkilökohtaisemmalta. On myös hyvä, että Iris ei tiedä asioista yhtään enempää kuin lukija vaan saamme tietää asioita samaan tahtiin - tosin kaikki asiat eivät ole Irikselle uusia, ne ovat vain hautautuneet aktiivisen muistamisen toiselle puolelle.

Tämä oli myös oikea tunnelma- ja aistipläjäys. Jokaisen kirpeän omenan pystyi maistamaan kielellään, hiljainen maalaiskylä piirtyi verkkokalvoille kaikkine tomuisine polkuineen ja suolampi herätti heti mielikuvia. Omenansiementen maku on kuin hiljainen päivä suomalaisella maaseudulla, vaikka sijoittuukin Keski-Eurooppaan. Se on myös hyvin ajaton, sillä verkkainen meno sopii hyvin niin menneisyyteen kuin nykyaikaankin.

Kaiken kaikkiaan tämä oli lumoava lukuelämys ja sopi vallan mainiosti luettavaksi heinäkuun helteisiin. Jos uskaltaisin heittäytyä villiksi, nimeäisin Katharina Hagenan tältä istumalta Saksan Joel Haahtelaksi, mutta ehkä kuitenkin jään odottamaan häneltä seuraavaa teosta ennen kuin tämän rinnastuksen uskallan tehdä.

Arvosana: *****