Kahden kuun luetut

Maaliskuun luetut jäivät viime kuussa osaltani listaamatta, sillä en ollut ehtinyt siinä vaiheessa kirjoittamaan yhdestäkään siinä kuussa lukemastani kirjasta. Nyt tilanne on vieläkin huonompi, sillä olen saanut huhtikuussa kunnon lukuvauhdin päälle, mutta mistään kirjasta en ole vielä ehtinyt bloggaamaan. Mutta syytän jälleen koulua, sillä olen ollut kiireinen työssäoppimisen, portfolion ja kirjallisten juttujen kanssa. Ensi kuussa toivottavasti helpottaa kun koulukin alkaa olemaan loppusuoralla. Mutta niin, niihin luettuihin.

Maaliskuussa luin kuusi kirjaa, joka on kiireisiini nähden hyvä saavutus. Lukulistalla olivat tuolloin:
Joel Haahtela - Perhoskerääjä
Seija Vilén - Pohjan akka
Lionel Shriver - Poikani Kevin
Turkka Hautala - Kansalliskirja
Maija-Sinikka Rantala - Miekkatanssi
Jean Kwok - Käännöksiä

Uutuuksia mukana oli peräti kolme ja kaikki näistä suomalaisia. Muutenkin lukemiseni oli jälleen 2000-lukuun painottuvaa. Erityisen tyytyväinen olen myös siihen, että kahta lukuunottamatta lukemani kirjat olivat kotimaisia ja sukupuolijakaumakin meni aivan tasan. Kuukauden parhaimmaksi kirjaksi valikoitui Kansalliskirja, mutta eivät muutkaan huonoja olleet, sillä heikoinkin kirja (Miekkatanssi) sai arvosanakseen ***½. Luettuja sivuja kertyi yhteensä vain 1558, joka on huomattavasti huonompi tulos kuin edellisinä kuukausina. Tosin ainoa kunnolla paksumpi kirja olikin Poikani Kevin. Luettuja sivuja kirjaa kohden kertyi siis keskimäärin 260. Kuukauden löytöjä olivat kirjaston bookcrossing-hyllystä löytyneet Anne Tylerin Dinner at the Homesick Restaurant sekä Lars Sundin Colorado Avenue.

Huhtikuun lukemisia en ole ehtinyt vielä kirjoittamaan yhtäkään, mutta jälleen kirjoituskiireistä huolimatta sain luettua peräti yhdeksän kirjaa:
Sarah Waters - Yövartio
Essi Tammimaa - Paljain käsin
Joel Haahtela - Lumipäiväkirja
Chris Cleave - Little Been tarina
Kontio, Mulari, Oittinen, Sinkkonen, Ylimarttimo - Kuka Harry Potter? Avain fantasian maailmaan
Enid Blyton - Viisikko aarresaarella
Laura Honkasalo - Eropaperit
Harry Potter Suuri velhouskirja - Kirja Harry Potter-elokuvien tekijöiltä
Petja Lähde - Poika

Tällä kertaa uutuuksia olikin lukulistalla vain yksi kun taas tietokirjapuoleen keskityin peräti kahden Potter-teoksen voimin. Palasin myös takaisin lapsuusvuosiini lukemalla Viisikko-sarjan ensimmäisen teoksen. Tämän kuun parasta lukemista tarjosi jälleen Joel Haahtela. Tosin myös Eropaperit, Poika sekä Little Been tarina olivat hyviä lukukokemuksia. Luettuja sivuja kertyi 2465 eli sivumäärä kasvoi edellisestä kuusta melkein tuhannella. Tämä tekee siis keskimärin kirjaa kohden 274 luettua sivua, eli edelleen oltiin ohuiden kirjojen parissa. Kuukauden löytönä toimikoon Vänrikki Stoolin tarinat, jonka löysin kirpputorilta siedettävään 50(!!!) sentin hintaan. Mieleni teki myös ottaa mukaani ruotsinkielinen Se, sillä molemmat osat olisivat kustantaneet vain 8(!!!!!!!!) euroa. En omaa kuitenkaan mielestäni ruotsia niin hyvin, jotta selviäisin noin massiivisesta luku-urakasta, mutta ehkä käyn tässä kuitenkin joku päivä hakemassa nuo vielä mukaani, jos kukaan ei minua ennen ehdi.

Ensi kuun lukulistakin näyttää oikein hyvältä. Mukana on niin tämän kevään uutuus kuin useampi blogeissakin viime vuonna kehua keränyt teos sekä kunnon urakka Lasten kirjan parissa, siinä kun on varaus ja lukuaikaa olisi vain 8.5. saakka.

Miekkatanssi - riippuvuutta, rakkautta ja valheita

Kirjan nimi: Miekkatanssi
Kirjoittaja: Raija-Sinikka Rantala
Kustantaja: Like
Julkaisuvuosi: 2012
Sivumäärä: 205
Lukulistalle: Pyydetty arvostelukappale kustantajalta

Raija-Sinikka Rantala on minulle entuudestaan täysin vieras kirjailija, vaikka häneltä onkin ilmestynyt aiemmin jo vaikka mitä taidepläjäystä. Miekkatanssi sai kuitenkin mielenkiintoni heräämään, sillä kustantaja mainosti takakannessa sen olevan "trillerimäinen kertomus rakkaudesta, riippuvuudesta, narsisimista ja valheesta". Hieno ja mukaansatempaava kuvaus, joka lopulta ei kuitenkaan sitten omasta mielestäni pitänytkään täysin paikkaansa.

Kirjan lähtökohtana on Annan ja Askon kohtaaminen. Pian ollaan hajoavien avioliittojen, uuden elämän rakennuksen, entisten puolisoiden, kipuilevien lapsien ja rahavaikeuksien suossa. Kaikesta kuitenkin voi selvitä, sillä onhan kohdalle osunut Suuri Rakkaus. Pikku hiljaa Anna kuitenkin huomaa, että todellisuus ei olekaan aivan sitä miltä se näyttää. Oudot sattumukset seuraavat toisiaan ja Annan kuvitelmat Askosta alkavat muuttua radikaalisti. Samalla Anna kuitenkin joutuu pohtimaan asioita: Keksiikö hän kaiken omasta päästään? Vai tapahtuuko kaikki kuitenkin todellisuudessa ja reaaliajassa?

Kirjan kerronta oli sujuvaa ja kaikin puolin huomasi kyllä Rantalalla olevan taustaa myös teatterin puolelta. Miekkatanssi taipuisikin oivasti myös valkokankaalle, sillä siinä on trilleriksi huomattavan vähän keskeisiä henkilöhahmoja ja heillä selkeät suhteet. Vaikka en tavallaan päässyt kummankaan päähenkilön pään sisälle enkä liiemmin kiintynyt kumpaakaan, tarjosivat Anna ja Asko kuitenkin lukijalle paljon. Molemmilla kun on omat aaveensa, joita he pyrkivät pitämään piilossa mahdollisimman pitkään ja mahdollisimman moninaisin keinoin. Askon äiti toi oman mausteensa kertomukseen ja lopulta taisin pitää hänestä ehkä eniten. Mukana oli kerrankin myös hyvin järkevänoloinen teini-ikäinen, jolla oli myös esiintymisiinsä verrattuna varsin suuri rooli tapahtumien kannalta.

Eniten haasteita lukijalle ehkä kuitenkin tarjoaa teoksen monitasoisuus. Tasot eivät rajoitu yhteen tai kahteen aikaan, vaan niitä on tarjolla peräti kolme. Erilaisista fonteista lukija tosin heti tajuaa missä ajassa kulkee ja pikku hiljaa takaumista ja etumista alkaakin rakentua lukijalle tarkka kartta kirjan tapahtumista. Pääjuoni on tietenkin aika ennen, se on aika joka johtaa vääjäämättä tuleviin tapahtumiin. Sitten on aikataso, joka tapahtuu nykyajassa, se joka selittelee pääjuonen tapahtumien seurauksia. Ja sitten on aikataso ennen ja nykyisyyden välissä, aikataso joka antaa lukijalle vain pieniä välähdyksiä siitä mitä tulee tapahtumaan ajassa ennen ja kenties myös sen jälkeen. Rantala saa lopulta nivottua kaikki tasot sulavaksi kokonaisuudeksi, joka tarjoaa lukijalle paljon vastauksia esitettyihin tapahtumiin.

Valitettavasti kirja ei kuitenkaan saavuttanut ainakaan minun kohdallani trillerimäisyyttä. Paikoitellen jännitys saattoi jopa hieman kohota, mutta itse luokittelisin tämän ennemminkin toiminnalliseksi draamaksi. Lukukokemuksena tämä oli "ihan ok", ei mitään maatamullistavaa mutta omassa genressään erilaista kuin mihin olen tottunut.Tästä trillerin puuttumisesta huolimatta kirja oli kuitenkin mukava lukukokemus, sillä se tarjosi minulle paitsi monisyisen tarinan ja mielenkiintoisen henkilöstön, myös karun opetuksen siitä mitä tapahtuu kun vainoharhaisuus ajautuu liian pitkälle, miten käy kun omasta mielestä keinoja hoitaa asioita ei enää ole.

Arvosana: ***½

Kansalliskirja - suomalaisuuden ilmentymä

Kirjan nimi: Kansalliskirja
Kirjoittaja: Turkka Hautala
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi: 2012
Sivumäärä: 112
Lukulistalle: Pyydetty arvostelukappale kustantajalta

Turkka Hautala teki sen taas, nimittäin tarjosi yhden vuoden parhaista kirjoista Kansalliskirjallaan. Näin uskaltaa julistaa, vaikka vuosi ei ole vielä edes puolessa. Niin vahvoja pieniä tarinoita on tämä teos pullollaan.

Kansalliskirja on pieni suuri teos suomalaisuuden perimmäisestä olemuksesta. Se sisältää puolisen sataa korkeintaan kaksi sivuista novellia suomalaisesta arkipäivästä; jääkiekosta ja mäkihyppytorneista, kesäisistä kalareissuista, äidin makkarakastikkeesta, alkoholista. Se on ennen kaikkea halkileikkaus miehiseen Suomeen, täynänsä jäyhyyttä, vähäpuheisuutta ja Listoja.

Minun suosikkeihini eivät edelleenkään kuulu lyhyet tarinat, tunnelmapalat, jotka eivät oikeastaan pidä sisällään mitään suurempaa kokonaisuutta. Silti Hautala sai minut ihastumaan teokseensa. Toki se novellikokoelmamaisuudestaan huolimatta on yksi suuri kokonaisuus, jonka jokainen tarina tukee toistansa, on yksinäinen tarina, katsaus yhteiskuntaamme ja ennen kaikkea todenomainen kuvaus siitä, mitä ympärillämme tapahtuu koko ajan.

Hautalan kieli on jälleen kerran loistavaa. On murretta ja yleiskieltä, on hieman piikittelylä teineille. Jokainen novelli tulee lukijaa lähemmäs nimenomaan omalla kielellään, jokaisella novellilla on selkeästi omanlaisensa kertoja, kertoja joka tulee omanlaisestaan piiristä ja on nähnyt Suomea omalla tavallaan. On taito saada näin pieneen opukseen mahdutettua niin laaja kirjo kieltä, ihmisiä ja tapahtumia, niin todentuntuisia että ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa kun jälleen kerran tunnistaa jonkun piirteen itsestään teoksen sivuilta.

Jos minun täytyisi määritellä mitä suomalaisuus on, ojentaisin kysyjälle Kansalliskirjan ja käskisin lukea sieltä. Teos tiivistää suomalaisuuden, varsinkin miehisen suomalaisuuden, perustan paremmin kuin moni pystyisi sen määrittelemään. Ennen kaikkea suomalaisuus on kuitenkin sitä, että tulee nautittua muutama olut, katsottua lätkän mm-finaali ja mentyä seuraavana päivänä töihin normaalisti. Ennen sitä finaalia kannattaa kuitenkin nauttia tämä pieni opus.

Arvosana: *****

Poikani Kevin - Kuinka pojastani tuli hirviö?

Kirjan nimi: Poikani Kevin (We Need to Talk about Kevin)
Kirjoittaja: Lionel Shriver, suomentanut Sari Karhulahti
Kustantaja: Avain
Julkaisuvuosi: 2003, suomennos 2006
Sivumäärä: 544
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Lionel Shriver osaa kirjoittaa vaikeista, raskaista aiheista. Sellainen on myös Poikani Kevin, joka ravistelee ja puhuttelee lukijaa monelta kantilta. Kirjasta on juuri myös tulossa elokuva, joka aiheeltaan varmasti nostattaa keskustelua myös valtamediassa.

Poikani Kevin koostuu Evan kirjeistä miehelleen Franklinille. Evalla oli loistava ura matkakirjailijana ja onnellinen avioliitto ennen kuin he saivat lapset, Kevinin. Nyt Kevin istuu vankilassa järkyttävän rikoksen tehtyään ja Eva käy kirjeissään läpi aikaa, joka tragediaan johti.

Eva pohtii paljon, miksi Kevin päätyi hirmutekoon? Oliko syy hänessä ja Franklinissa? Johtuiko se siitä, että Eva ei tuntenut voivansa rakastaa Keviniä? Vai siitä, että Franklin näki aina vain asioiden valoisan puolen kun oli kyseessä Kevin? Vai olisiko Evan pitänyt haluta lasta vielä kovemmin, tunsiko Kevin olonsa heti syntyessään epätoivotuksi? Vai olisiko mikään muutos kuitenkaan muuttanut Kevinissä mitään? Voiko joku syntyä pahaksi?

Synkät tapahtumat etenevät arkipäiväisyyden rinnalla. Aluksi kyseessä on vain pienet asiat, asiat jotka varoittavat tulevasta mutta eivät kuitenkaan laita hälytyskelloja soimaan. Shriver esittää paljon kysymyksiä, mutta ei edes pyri antamaan kaikkiin vastauksia. Lukijalle jää paljon pohdittavaa ja oman mielipiteen muodostamista, mikään johtopäätös tätä lukiessa ei suoraan ole oikein tai väärin. Poikani Kevin on ennen kaikkea romaani syyllisyydestä, äidinraukkaudesta ja sen puuttumisesta, itsekkyydestä ja selittämättömästä pahuudesta, pahuudesta jota ei pysty selittämään millään psykologian asteikolla. 

Pidin ennakkoluulottomasta tavasta, jolla Shriver tarttuu asioihin. Hän ei kaunistele asioita vaan tuo ne esiin karmaisevasti, säästämättä lukijaa yksityiskohdilta. Hän ei pyydä anteeksi vaan jatkaa tulitusta vielä silloinkin kun heikompaa lukijaa hirvittää yksityiskohtien julmuus. Hänellä on taito saada lukija tuntemaan olevansa kärpänen katossa - keskellä toimintaa, tarkkailemassa ja kokemassa. Kieli ei ole kikkailevaa mutta pelkistettynä sopii tähän teokseen kuin nakutettu. Yksityiskohtien kuvailua on sitä enemmän mitä lähemmäksi lopullista tragediaa pääsemme. Kirjemuoto toimii mainiosti ja antaa lukijalle pikku hiljaa lisää tietoa, lisää lankoja yhteenpunottaviksi, aikaa valmistautua tulevaan. Ja silti kun se tuleva tulee, järkyttyy lukija pahuuden massiivisuudesta.

Harmi vain, että tälle lukijalla selkeni ehkä vähän liiankin nopeasti se, mitä kaikkea tragediaan sisältyy. Se kieltämättä vei vähän sitä suurta huhhuh-efektiä pois, joka väkisin olisi tullut vastaan, jos olisin ajatellut hieman vähemmän tätä lukiessani. Toki edelleen kirjeiden loppupuoli järkytti myös minua, vaikka yleensä pysynkin aika kylmähermoisena. Vastenmielisyyskertoimeni täyttyi tosin useammassa kohdassa, sillä paikoitellen sen sai osakseni Eva tai Franklin, paikoitellen Kevin. Varsinkin Evan käytös mietitytti minua viimeiselle sivulle saakka. Poikani Kevin oli kuitenkin hieno lukukokemus ja ymmärrän, miksi se ja Shriver ovat saaneet niin vankkumattoman fanijoukon.

Arvosana: ****

Pohjan akka - Kalevalalaista muistelua vanhainkodissa

Kirjan nimi: Pohjan akka
Kirjoittaja: Seija Vilén
Kustantaja: Avain
Julkaisuvuosi: 2012
Sivumäärä: 233
Lukulistalle: Kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Seija Vilénin nimi pyöri monessa blogissa hänen kirjoitettuaan ylistetyn esikoisensa Mangopuun alla. Minä en kuitenkaan ole kyseistä esikoista lukenut, mutta kustantamon esittely kirjasta, joka johdattaa lukijan myyttiseen Sariolaan, Kalevalasta pohjoiseen päähenkilönään itse Louhi, sai minut tästä teoksesta innostumaan. Vaikka en olekaan Kalevalaa lukenut (tuhma minä!) olin kuitenkin innoissani kokonaisesta romaanista, joka tulisi vahvasti liittymään Kalevalan myyttiseen maailmaan.

Louhi, Pohjan akka, viettää viimeisiä hetkiään dementiakodin vuodeosastolla jakaen muistelmiaan asiasta kiinnostuneelle kirjailijalle. Sitkeys ja peräänantamattomuus huokuu edelleen vahvasti Louhen luonteesta hänen muistellessaan omaa nuoruuttaan, lapsiaan ja heidän suhteitaan - elämää Pohjolassa ja Kalevalassa nykyaikana ja muinoin. Pohjan akka ei kuitenkaan ole vain kertomus Louhesta, vaan myös kalatehtaan liukuhihnasta, kuolemasta, kateudesta sekä vapauden menettämisen pelosta.

Kalevalaa en tosiaan ole lukenut, mutta silti täytyy heti ihailla kuinka kirjan sivuilta on aistittavissa kielellinen Kalevala. Muistojen kerronta on kuin suoraan Kalevalasta tai ainakin siltä se näin opusta lukemattoman silmiin vaikuttaa. Vilén tuo maailman esiin aistikkaalla kuvailulla ja lakonisella huumorilla. Jopa vieroksumani maaginen realismi toimii tässä täydellisesti.

Huolimatta siitä, että olin vaikuttunut tästä kovin, en kuitenkaan voi väittää tajunneeni aivan kaikkea kirjan tapahtumista. Johtuiko se sitten Kalevalaa lukemattomuudestani vai yksinkertaisesti siitä, että kappaleissa hypittiin sujuvasti ajasta ja paikasta toiseen jatkuvasti, en tiedä, mutta varmasti osa asioista jäi tämän takia hieman askarruttamaan. Suurinta sekaannusta aiheutti ainakin omalta osaltani se, että lähes jokaisella päähenkilöllä oli kalevalanimi / malli Kalevalasta sekä toinen nimi itse pääkertomuksessa. Välillä oli tavattoman vaikeaa hahmottaa yhteneväisyyttä kahden henkilön välillä.

Kirja kuitenkin imaisi minut mukaansa ja piti otteessaan viimeiselle sivulle saakka. Tämä on ehdottomasti teos, joka vaatii avautuakseen ainakin vielä toisen lukukerran, mielellään vasta sitten kun Kalevala on tullut luettua. Ehdotonta plussaa myös siitä, että luvut ovat mukavan lyhyitä mutta silti informatiivisia, erilaiset fontit kertovat heti missä mennään ja kieli on sujuvaa, joka nopeuttaa lukemista huomattavasti. Kaiken tämän vuoksi tämänpäiväiseltä kirjastoreissulta tarttuikin mukaan Mangopuun alla.


Arvosana: ****