perjantai 15. huhtikuuta 2011

21/100: Hiiriä ja ihmisiä

Kirjan nimi: Hiiriä ja ihmisiä (Of Mice and Men)
Kirjoittaja: John Steinbeck, suomentanut Jouko Linturi
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 1937, suomennos 1963
Sivumäärä: 134
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla



Ihan ensimmäisenä täytyy todeta, että tämä on se Steinbeck, josta olen kuullut ystävieni toimesta eniten kehuja. Joten olen luonnollisesti hieman pettynyt, koska en saanutkaan mitään maailmoja mullistavaa lukuelämystä vaan aivan tavallisen pienoisromaanin. Mikä tässä on SE juttu, joka tekee tästä klassikon ja rakastumisen kohteen?

Hiiriä ja ihmisiän juonihan on vallan yksinkertainen: Se on vahva kuvaus toveruudesta, ystävyydestä, joka kestää läpi vaikeuksien, ystävyydestä, joka kestää ainiaan. On pienikokoinen ja ovela George sekä tämän iso lapsensieluinen kumppani Lennie. Yhdessä toverukset hellivät unelmaa omasta maatilasta, mutta sitä ennen heidän täytyy työskennellä karjatilalla saadakseen tarvittavan pääoman kasaan. Yksinkertaisuutensa ja liiallisen voimansa vuoksi Lenniellä on tapana joutua vaikeuksiin ja George yrittää kaikkensa, jotta saisi aina hoidettua Lennien jäljet. Uudessa paikassa Lennie sopeutuu muiden työmiesten joukkoon, kunnes kohtaa tilanomistajan pojan Curleyn keimailuhaluisen vaimon.

Pidän John Steinbeckin kielestä. Se on lyhyttä, ytimekästä ja simppeliä ja varsinkin luonnon kuvailu on kaunista. Kirjaa lukiessa tuntui siltä, kuin olisi itse ollut osana seutua, jolla toverukset kulkivat. Toki kirjassa on myös kauniisti kuvailtu suhde Georgen ja Lennien välillä, miten kaveria ei jätetä, vaikka tämä olisi millainen riippakivi tahansa. Ehkäpä tähän kätkeytyy ainakin osa kirjan hienoutta, kirjan kantavana teemana kun kuitenkin on toverius vailla vertaa.

Sitten taas lyhyt ja ytimekäs kieli ei aina toimi. Varsinkaan dialogeissa. Toki kirjassa on ne tietyt hahmot, jotka eivät paljoa puhu, joten ytimekäs dialogi heidän kohdallaan onkin perusteltua. Mutta myös puheliaampien kohdalla dialogissa on joku, joka tökkii. Liekö sitten vanhahtava tapa, jolloin ei puhuttu muuta kuin sen verran, mitä kysyttiin. Tällaiselle puheliaalle (ja omissa teksteissään kunnon dialogeja viljelevälle) ajatus vain on sangen outo. Kieli, koska on lyhyttä ja ytimekästä, on paikoin hieman töksähtelevää ja tuo tunteen nuorille suunnatusta kirjallisuudesta. (Joka ei siis ole paha asia ja jonka vuoksi tähän moni ystäväni onkin ilmeisesti ihastunut, nuorina kun ovat tämän lukeneet.) Ehkä minä en vain kokonaisuudessa sitten ole oikea kohderyhmä tälle kirjalle. (Tai sitten lähdin lukemaan tätä liian suurin odotuksin, olisi ehkä sittenkin pitänyt aloittaa jollakin muulla Steinbeckilla.) Ja älkää nyt käsittäkö väärin, ei tämä huono ole. Odotin vain jotakin suurta, joten jäin vähän tyhjän päälle, koska sain "vain" hyvän kirjan.

Ja hei, mikä ihmeen juttu tämä kirjan nimi oli? Eihän hiiristä tässä puhuttu lainkaan niin paljoa kuin kaneista. Kaneja ja ihmisiä olisi ollut siis paljon osuvampi nimi! Toisaalta taas se tuskin olisi ollut yhtä myyvä kuin Hiiriä ja ihmisiä.

Arvosana: ***

2 kommenttia:

  1. Minä muistan ainakin vaikuttuneeni juuri tuosta syvästä ystävyydestä lapsenmielisen Lennien ja hänestä huolta pitävän Georgen välillä.

    Kirja oli myös ensimmäisiä aikuisena luettuja ei-pakollisia klassikkokokemuksia ja muistan yllättyneeni positiivisesti siitä, että klassikotkin voivat olla helppolukuisia:)

    Luin myöhemmin Steinbeckin Vihan hedelmät, joka oli mielenkiintoinen kirja, mutta taas kaikin tavoin paljon raskaampi lukukokemus kuin Hiiriä ja ihmisiä -kirja.

    VastaaPoista
  2. Minusta tuntuu, että luin tämän ehkä hieman liian myöhään; olen törmännyt samanteemaisiin elokuviin ja kirjoihin sen verran paljon jo, että tämä ei enää valitettavasti säväyttänyt. :(

    Sekin olisi varmasti helpottanut, jos tämä olisi ollut ensimmäinen ei-pakollinen klassikko jonka luin, niillä kun on tapana pysyä muistissa paremmin. Helppolukuinen tämä kyllä oli, ja tätä lähtisin varmastikin myös suosittelemaan, jos vähän lukevalle joku klassikko pitäisi mainita.

    Vihan hedelmät ja myös Ystävyyden talo olisi aikeissa lukea vielä ainakin. Vihan hedelmiin ilmeisesti kannattaa syventyä taas oikeaan aikaan, raskasta kun ei oikein viitsi lukea silloin kun on kaikkea muuta elämässä menossa.

    VastaaPoista